Ruissalon lehdot
Ruissalolle lehdot ovat tyypillisiä elinympäristöjä. Suomen metsistä vain 1 % on lehtoja, ja samalla uhanalaisista metsälajeistamme noin puolet on ensisijaiselta elinympäristöltään lehtolajeja. Kun ihminen alkoi raivata maata, päätyi suuri osa siihen saakka säilyneistä lehdoista viljelykäyttöön. Osaa näistä viljelyyn sopimattomista laikuista saatettiin myös laiduntaa hakamaina. Tältä aikakaudelta säilyi pääsääntöisesti vain pieniä lehtokohteita, jotka olivat raivaamisen ja kulkemisen kannalta vaikeita ottaa voimaperäiseen käyttöön. Ruissalon laajat yhtenäiset lehdot ovat tämän vuoksi Suomessa ainutlaatuisia.
Lehtojen olennainen ero kangasmetsiin verrattuna on se, että lehdon maaperä on multaa. Tämä on vilkkaan hajotustoiminnan eli samalla tehokkaan ravinteiden kierrättämisen ansiota. Lehto onkin ravinnepitoisen – kansankielellä siis rehevän – maaperän metsätyyppi. Se on runsaslajinen elinympäristö, jolle on tunnusomaista lehtipuiden, ruohovartisen kasvillisuuden ja pensaskerroksen monimuotoisuus. Monipuolinen kasvillisuus puolestaan ylläpitää runsasta sammal-, jäkälä-, sieni- ja hyönteislajien joukkoa. Lehdot ovatkin ympäristöään selvästi rehevämpää, kerrostunutta ja runsaslajista metsää.
Harvinaisin suomalainen lehtojen alatyyppi on jalopuulehto. Jalopuulehdot ovat Ruissalon arvokkain elinympäristö. Niitä esiintyy Suomessa vain aivan rannikon tuntumassa kapealla kaistaleella. Avainlajeja ovat jalot lehtipuut – pääasiassa tammi ja lehmus – ja niistä riippuvaiset muut lajit. Yhdessä ne muodostavat hyvin monimuotoisen ja meillä muuten harvinaisen eliöyhteisön. ”Jalot lehtipuut” on yleisnimitys niille lehtipuille, jotka ovat yleisiä Keski-Euroopan lehtimetsävyöhykkeellä, mutta jotka meillä esiintyvät vain parhailla kasvupaikoilla. Jaloja lehtipuita ovat tammi, metsälehmus, vuori- ja kynäjalava, saarni, metsävaahtera ja pähkinä. Ruissalosta laajoja jalopuumetsiköitä löytyy parhaiten saarelle vievän sillan ja Honkapirtin väliseltä alueelta.
