Silakka on tärkeä lenkki Itämeren ravintoketjussa
Silakka on merkittävä laji Itämeren ekosysteemissä. Silakkaparvet kutevat rantavesiin ja matalikoihin pääosin keväällä, ja heti kuoriuduttuaan pikkuruiset silakanpoikaset alkavat saalistaa eläinplanktonia ravinnokseen. Ravintoketju onkin yksinkertainen: kasviplankton -> eläinplankton -> silakka -> petokala, kalaa syövä lintu, harmaahylje. Silakat kasvavat nopeasti mikroskooppisten planktoneliöiden voimalla ja ovat vuorostaan isompiensa ravintoa. Muutos millä tahansa ravintoketjun tasolla johtaa helposti epätasapainoon ja häiritsee ekosysteemin toimintaa.
Pohjois-Airisto ja Ruissalon rannat ovat olleet silakalle tärkeää lisääntymisaluetta, mutta kutupopulaatio on viime vuosien aikana pienentynyt huomattavasti. Pohjois-Airiston silakanpoikaset ovat pääasiassa kauempana kuoriutuneita ja alueelle siirtyneitä poikasia. Yksi suurimmista silakan lisääntymistä uhkaavista tekijöistä on mädin huuhtoutuminen pois kutualueelta ennen sen kuoriutumista. Myös veden laatu vaikuttaa silakan kudun onnistumiseen. Tehokkaat vesiensuojelutoimenpiteet ovatkin edellytys Pohjois-Airiston ja Ruissalon silakkakannan toipumiselle.
Silakka on myös taloudellisesti merkittävä kala, jota käytetään yleisesti ruuaksi. Näin ihminenkin tulee osaksi Itämeren ravintoketjua ja altistuu valitettavasti samalla kaloihin kertyneille ympäristömyrkyille. Ne ovat päästöistä syntyneitä myrkyllisiä aineita, jotka rikastuvat ravintoketjussa ja riittävän suurina pitoisuuksina aiheuttavat terveysriskejä. Hyvä uutinen on, että silakan ympäristömyrkkypitoisuudet ovat laskeneet 1970-luvulta kansainvälisten sopimusten ja päästörajoitusten ansiosta, ja nykyään silakan terveydellisiä hyötyjä pidetään suurempina kuin ympäristömyrkkyjäämien haittoja.
