Niin kauan kuin meri pysyy avoimena, viihtyvät kyhmyjoutsenet, telkät, isokoskelot ja muut vesilinnut Ruissalon edustalla. Ja listaa pidentävät satunnaiset talvehtijat, kuten peippo sekä talviset vaellusparvet, esimerkkinä hyvän marjasadon houkuttelemat tilhet.
Ruissalossa talvehtii poikkeuksellisen paljon eri lintulajeja ja tiettyjen lajien yksilömäärät voivat nousta suuriksi. Syitä talviseen linturunsauteen ovat saaren eteläinen sijainti, monipuoliset elinympäristöt, meren läheisyys sekä lukuisat ruokintapaikat. Ruissalossa on tehty talvilintulaskentaa jo 1950-luvulta lähtien. Säännöllisten laskentojen tuottamien pitkien aikasarjojen, sekä ahkeran linturetkeilyn ansioista saaren talvinen linnusto tunnetaan erinomaisesti.
Ruissalon talvi on lintuja täynnä
Talvipäivänä ruokintapaikoilla riittää vilskettä, kun sini-, tali- ja kuusitiaiset, viherpeipot, tiklit, mustarastaat ja hyvällä tuurilla pähkinänakkelikin täyttävät mahaansa. Jalopuumetsissä kuuluu tikkojen naputusta ja vanhan tammen onkalossa voi nähdä lehtopöllön torkkumassa. Talvisista petolinnuista yleisimpiä ovat kanahaukka, varpushaukka ja taivaalla kaarteleva merikotka.
Maanalaisten, tärkkelyspitoisten maavarsien, sipulien tai juurimukuloiden turvin talvehtivia lajeja kutsutaan piilotalvehtijoiksi. Niiden talvehtivat rakenteet, kuten seuraavan vuoden kasvun aloittavat silmut, kun ovat kirjaimellisesti maan alla piilossa. Esimerkiksi pikkuisiin sipuleihin vetäytyvä pikkukäenrieska, tai pientä retiisiä muistuttavan mukulan turvin talvehtiva pystykiurunkannus ovat piilotalvehtijoita. Puolipiilijöiksi taas kutsutaan lajeja, joiden talvehtivat silmut ovat maanpinnan tuntumassa. Esimerkiksi sinivuokko ja kevätesikko ovat puolipiilijöitä.
Kasvit eroavat myös talvehtimisaikansa pituuden suhteen. Kiurunkannukset esimerkiksi katoavat takaisin maan poveen jo ennen juhannusta, valkovuokko taas sinnittelee keskikesään asti, kunnes vetäytyy suikertavaan juurakkoonsa. Kielo ja kevätesikko lakastuvat vasta syksyllä, mutta sinivuokko päihittää nämä kaikki ja säilyttää vihreät lehtensä koko talven yli: keväällä kasvavat lehdet lakastuvat vasta seuraavana kesänä.
Kevätkukkijat talvehtivat maan alla valmiina seuraavaan kevääseen
Ruissalo on kuuluisa jokakeväisestä kukkaloistostaan, kun valkovuokot, sinivuokot, kielot, pystykiurunkannukset ja kevätesikot puhkeavat kukkaan. Kolean syksyn tullen puut ja pensaat karistavat lehtensä ja pienemmät varvut talvehtivat lumen suojassa, mutta pienet ruohovartiset kasvit lakastuvat ja kuolevat pois syyskylmien tullen. Pitkän talven ne viettävät lepotilassa. Yksivuotiset lajit viettävät talven siemeninä, monivuotiset maan alla tai maanpinnan tuntumassa säilyvinä rakenteina. Näin kevätkukkijoiden kasvu ja kukinta pääsevät kevään tullen heti käyntiin.
Metsäkauris kuuluu luontoomme, mutta valkohäntäkauris (ent. laukonpeura, valkohäntäpeura) on tuotu Amerikasta 1930-luvulla. Se on vieraslaji, joka on nopeasti levinnyt Etelä-Suomeen. Vahvinta esiintymisaluetta ovat Häme, Uusimaa ja Varsinais-Suomi; talvisen lumipeitteen paksuus rajoittaa leviämistä Pohjois- ja Itä-Suomeen. Valkohäntäkauriin sorkan jälki on metsäkaurista selvästi suurempi, 7 – 12 cm pitkä.
Ruissalossa arvioidaan asustavan satoja metsäkauriita. Kanta on kasvanut suureksi, koska saarella ei ole niiden luontaisia vihollisia ja viljelysaukeiden kuvioimat lehtimetsät ovat kauriiden lempielinympäristöä. Näin runsas kauriskanta aiheuttaa kuitenkin haittaa tammen uudistumiselle ja muille saaren arvokkaille kasvilajeille. Niiden suojelemiseksi metsäkauriita metsästetään Ruissalossakin. Valkohäntäkauriiden yksilömäärät saarella ovat huomattavasti alhaisempia. Toisinaan Ruissalossa tavataan myös yksittäisiä hirviä.
Alkuperäisiä ja uusia hirvieläimiä
Metsäkauriita näkee yleisesti Ruissalon pelloilla ja metsänreunoissa sekä loikkimassa teiden yli. Metsäkauriin tunnistaa gasellimaisen sirosta rakenteesta, pienestä koosta (täysikasvuinen painaa vain 20 – 30 kg) ja valkoisesta, liki hännättömästä peräpeilistä. Sorkanjäljet ovat nekin pieniä, vain viisisenttisiä. Metsäkauriin ääni on ensikuulemalta yllättävää, karheaa haukahtelua.
Lehtipuiden rungoilla kasvavaa, erittäin uhanalaista katkokynsisammalta (Dicranum viride) esiintyy Ruissalossa Choraeuksen lähdettä ympäröivällä lehtoalueella, vanhojen tammien ja lehmusten rungolla. Se kasvaa parin senttimetrin korkuisena, kirkkaan vihreänä ja tiiviinä mattona. Nimensä laji on saanut helposti katkeilevista kapeista lehdistään.
Raidankeuhkojäkälä (Lobaria pulmonaria) on iso, lehtimäinen, lehtipuiden rungoilla kasvava jäkälä. Ruissalossa lajin tapaa useimmiten tammelta, vaahteralta tai lehmukselta. Sen harmaanvihreät, verkkomaiset ja haaraiset liuskat voivat olla 10 – 40 cm pitkiä ja muodostavat laajoja kasvustoja. Raidankeuhkojäkälä on vanhojen luonnontilaisten metsien lajina taantunut Etelä-Suomessa, mutta Ruissalossa niitä edelleen on esimerkiksi Choraeuksen lähteen alueella. Raidankeuhkojäkälä on erityisen herkkä ilmansaasteille.
Sammalia ja jäkäliä voi ihailla puiden rungoilla talvellakin
Muun kasvillisuuden lakastuminen ja jääminen lumipeitteen alle nostaa puiden rungoilla kasvavat sammalet ja jäkälät hienosti esille. Kannattaa siis pitää silmät auki talvisessakin metsässä liikkuessa. Kukkiviin putkilokasveihin verrattuna useimmat sammalet ja jäkälät ovat pieniä ja vaatimattoman näköisiä, mutta ne tulevat toimeen äärimmäisissä oloissa, joissa muut kasvilajit eivät enää kasva. Toisaalta ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Ruissalo tarjoaa arvokkaan kasvupaikan monille lehdoissa ja jalopuumetsissä viihtyville uhanalaisille sammal- ja jäkälälajeille.
Horrostavan lepakon ruumiinlämpötila on lähellä nollaa ja sen sydän voi lyödä vain parikymmentä kertaa minuutissa. Lepakoiden syke voi niiden lentäessä kohota jopa liki 900:n kertaan minuutissa, ja leposykekin vaihtelee 250:n ja 450:n välillä. Hengitys voi katketa jopa puoleksitoista tunniksi, hereillä ollessaan lepakot hengittävät kuuden sekunnin välein. Lepakot horrostavat Ruissalossa puolisen vuotta.
Ruissalossa on tavattu yhdeksän Suomessa tavatuista 13 lepakkolajista. Pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiippa, isoviiksisiippa ja korvayökkö ovat saarella vaihtelevan yleisiä. Myös pikkulepakko lisääntyy nykyisin Ruissalossa, mutta isolepakko ja vaivaislepakko ovat harvinaisia vieraita. Ruissalon lepakoiden tähti on kuitenkin harvinainen ja erittäin uhanalainen ripsisiippa, jota ei Suomessa tavata säännöllisesti juuri muualla kuin Turussa.
Ruissalon lepakot: Elämää säästöliekillä
Lepakot selviävät talvesta säästämällä energiaa horroksen avulla. Sopiva horrostuspaikka on riittävän suojainen, mielellään kostea, ja pysyy juuri ja juuri plusasteisena. Eri lepakkolajit viihtyvät hieman erilaisissa paikoissa, sopivat olot voivat löytyä esimerkiksi kallionkoloista tai maakellareista. Ruissalossa kesällä viihtyvät lepakot voivat myös siirtyä talveksi pois saaresta johonkin lähialueen luolaan.
Tammet viettävät talven lepotilassa
Jykevät tammet seisovat hiljaa talvisessa maisemassa. Talvi on lehtipuille epäsuotuisa vuodenaika: pimeä, kylmä ja kuiva. Puut ovat jo aikaa sitten valmistautuneet tähän varastoimalla energiaa seuraavaa kasvukautta varten, pudottamalla lehtensä ja poistamalla vettä soluistaan. Tämä talveentumiseksi kutsuttu valmistautuminen siirtää puut lepotilaan, jonka ansiosta ne kestävät nyt ankariakin pakkasia. Muista lehtipuista poiketen joillekin tammille on tyypillistä jättää osa tai jopa lähes kaikki lehdet pudottamatta, ja talvisessa Ruissalossa tapaakin usein tammia talven ruskettamine lehtineen. Uudet, valmiit silmut kuitenkin odottavat jo oksankärjissä seuraavaa kevättä ja myös tammen syksyn aikana pudottamat tuhannet terhot ovat nekin talvenkestäviä uusien tammien alkuja.
Tammenterhon opastuskeskus perustettiin vuonna 1995 ja se sijaitsi aiemmin Rantapromenadin varrella saaren alkupäässä. Telakka-alueella sijaitsevien tilojen siirryttyä kesäkuussa 2016 hinaajavarustamo Alfons Håkansin hallintaan opastuskeskus muutti Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan yhteyteen. Samalla opastuskeskuksen nimeksi vaihdettiin Ruissalo Info.
